Hajanaisia pohdintoja sosiaalipedagogisesta tietoisuudesta ja itseymmärryksestä.
kirjoittanut: Kirsi Vaistela
Lähes 20 sosiaalipedagogisesta tutkimuksesta kiinnostunutta tai tutkimuksen parissa parhaillaan ahertavaa tutkijaverkostolaista kokoontui helmikuussa 2017 Lempäälään Kärppälän Rustholliin kaksipäiväiseen tapaamiseen.
Väitöskirjaohjaajaani Sanna Ryynästä lainaten kyseessä oli maailmanhistorian ensimmäinen sosiaalipedagogiikan tutkijaverkoston talvikoulu. Yksimielisesti totesimme tapaamisemme lopussa, että tutkijaverkoston kokoontumiselle oli tilausta. Ajankohtaisesta sosiaalipedagogisesta tutkimuksesta ja sosiaalipedagogisen tutkimuksen olemuksesta käydyt keskustelut johdattivat meidät pohtimaan sosiaalipedagogisen tiedon ja todellisuuden luonnetta, sen ontologisia ja epistemologisia oletuksia. Nämä pohdinnat ovat tärkeitä ensinnäkin sosiaalipedagogiikan tiedeluonteen selvittämiseksi, toiseksi sen vuoksi, että sosiaalipedagogiikka luo osaltaan kuvaa yhteiskunnasta ja etsii tapoja sen ymmärtämiseksi ja muuttamiseksi.
Talvikoulussa käydyt keskustelut olivat tärkeitä myös yksittäisen tutkijan tieteellisen itsereflektoinnin kannalta. Jälleen kerran syvennyin pohtimaan ja perustelemaan itselleni sitä, miksi omassa tutkimuksessani tutkimusasetelma on juuri sellainen kuin se on. Miksi tutkimukseni kiinnittyy kriittisen sosiaalipedagogiikan perinteeseen, miksi mielestäni on tärkeää pohtia esimerkiksi sosiaalipedagogiikan ja politiikan suhdetta sekä niiden jonkinasteista yhteenkietoutumista? Miten politiikka asemoituu suhteessa pedagogiikkaan – missä ja miten ne erottautuvat ja limittyvät toisiinsa? Miksi minua kiehtoo tutkimuksessa todellisuuden ymmärtämisen lisäksi muutos tai ainakin muutoksen mahdollisuuden tutkiminen? Onko ajatus sosiaalipedagogisesta tutkimuksesta muuttamiseen tähtäävänä toimintana ylipäätään ongelmallinen – mitä sosiaalipedagogisella tutkimuksella voidaan saavuttaa tai miten sillä voidaan muuttaa maailmaa?
Osallistujien tutkimus- tai tutkimussuunnitelma-alustukset pohjautuivat tekeillä tai suunnitteilla oleviin pro gradu-, väitös- ja post doc -tutkimuksiin. Tutkimus- ja alustusaiheet käsittelivät sekä sosiaalipedagogiikan itseymmärrykseen liittyviä teemoja, kuten sosiaalipedagogista asiantuntijuutta ja siihen kohdistuvia intressejä että sosiaalipedagogisesti kiinnostavia ilmiöitä. Tutkimusalustuksissa pohdittiin aktiivisen kansalaisen ja kansalaistoiminnan historiallista, muuttunutta luonnetta ja näiden kasvatuksellista tukemista, itsekasvatus-käsitteen sosiaalipedagogisia ulottuvuuksia tai poikkitieteellisyyden sisältöä ja merkitystä tutkimuksen kannalta. Maahanmuuttoa koskevien tutkimusten aiheet käsittelivät turvapaikanhakijoiden toiminnallisen kansalaisuuden toteutumista vastaanottokeskuksen arjessa, heidän osallisuutensa ja toimijuutensa tukemista samassa tutkimusympäristössä sekä maahanmuuttajalasten osallisuutta peruskoulun alaluokilla. Näissä tutkimuksissa tutkimusmetodeina olivat etnografiset ja toimintatutkimukselliset lähestymistavat. Osallistuvia, toiminnallisia ja luovia menetelmiä käytettiin myös tutkimuksissa, jotka käsittelivät kriittisen tietoisuuden rakentumista yhteiskunnallisen ja osallistuvan teatterin prosesseissa sekä yhteissuunnittelua (co-design) koulun osallistavana ja neuvottelevana kehittämiskäytäntönä. Tutkimusalustusten perusteella sosiaalipedagogista tutkimusta voidaan luonnehtia vahvasti arvovälitteiseksi ja käytäntöön suuntautuvaksi, mukana ovat myös tieteen performatiiviset esittämistavat. Tutkimusalustuksissa nousi vahvasti esille myös sosiaalipedagogisen tutkimuksen muutokseen tähtäävä luonne sekä ihmisten yhteiskuntaa koskevien uskomusten että erilaisten käytäntöjen muuttamisen kautta.
Tutkimusalustusten lisäksi talvikoulussa järjestettiin paneelikeskustelu. Keskustelijat, allekirjoittanut mukaan luettuna, pohtivat sosiaalipedagogisen tutkimuksen olemusta; sitä, mitä sosiaalipedagoginen tutkimus on ja mikä tekee tutkimuksesta sosiaalipedagogista. Kukin tieteenala tai tutkimussuuntaus toimii ikään kuin tutkijan sosiaalisena näyttämönä (ks. Kuula 1999, 60). Sosiaalipedagogiikalla, samoin kuin vaikkapa sosiologialla, yhteiskuntapolitiikalla tai kasvatustieteellä, on omat näkökulmansa yhteiskuntaan, sen rakenteisiin ja toimijoihin. Minun on tutkijana välttämätöntä selvittää itselleni se, miksi haluan etsiä tutkimusongelmalleni juuri sosiaalipedagogisesta viitekehyksestä nousevia selityksiä, mitä haluan tutkimuksellani tehdä ja miten oikeutan tämän haluni.
Sosiaalipedagogiikan ”sisälläkään” ei kuitenkaan ole olemassa yhtä ja oikeaa ajattelun mallia tai tutkimuksen tekemisen tapaa. Tieteellisen identifikaation vuoksi onkin välttämätöntä tarkastella sosiaalipedagogiikan tutkimusmetodologioiden taustalla vaikuttavia paradigmaattisia perspektiivejä. Hämäläinen ja Kurki (1997, 39—43) puhuvat sosiaalipedagogiikan positivistisesta, hermeneuttisesta ja kriittisestä paradigmasta. Se, minkälaisen paradigmaattisen orientaation tai tiedonintressin kautta lähestyn tutkimustani, asemoi minut tutkijana ottamaan kantaa yhteiskuntaan ja tuottamaan yhteiskunnallista todellisuutta tietystä yhteiskunnallisesta asemasta, poliittisesta näkökulmasta tai intressistä käsin. Tiedonintressin vuoksi jokaisen tutkimuksen taustalla on aina joitain normatiivisia lähtökohtia, vaikka tutkija pyrkisi tutkimuksellaan pelkästään selittämään tai kuvailemaan. (Sorsa 2014.) Jokainen tutkija joutuu siis pohtimaan jo tutkimuksensa ideointivaiheessa sitä, minkälaiseen metateoreettiseen kehykseen tai ”teoreettiseen diskurssiin” hän tutkimuksensa ankkuroi. Tämä kehys vaikuttaa tutkimuskohteeseen, tutkimusmetodologisiin valintoihin ja ulottuu aina analyysiprosessiin ja tiedonmuodostukseen saakka.
Paneelimme pohti myös sosiaalipedagogiikan ”avautumista” muulle tiedeyhteisölle. Oksala (2005, 172) esittää filosofiselle lähestymistavalle vaatimuksen, joka sopii myös sosiaalipedagogiikalle. Hän puhuu siitä, ettei filosofinen lähestymistapa voi muodostaa itseriittoista saareketta ja pitäytyä vain itsensä analysoimisessa. ”Voidakseen toimia kriittisenä käytäntönä sen on avauduttava muille tieteenaloille ja kysyttävä kriittisesti niiden tutkimushankkeiden lähtökohtia mutta myös hyödynnettävä niiden menetelmiä ja tuloksia”, hän jatkaa. Kuten arvata saattaa, ei moniääninen, silti suhteellisen samoilla taajuuksilla resonoiva paneelimme päässyt mihinkään lopulliseen totuuteen sosiaalipedagogisen tutkimuksen olemuksesta.
Tutkijatapaaminen sai siis jälleen kerran minut pohtimaan sitä, miten ymmärrän sosiaalipedagogiikan tieteenä ja mistä lähtökohdista käsin jäsennän ja perustelen omaa tutkijapositiotani sosiaalipedagogiikan kentällä. Filosofian alkuperäksi esitetään usein ”haltioitunutta ihmettelyä”. Oksalan (2005, 156) tavoin voisin todeta, että samoin kuin filosofisen ajattelun, myös sosiaalipedagogisen tutkimuksen liikkeelle sysäävänä voimana ei ainakaan omalla kohdallani ollut niinkään haltioitunut ihmettely, vaan pikemminkin kokemus, että jotain nykyisyydessämme on vialla ja ongelmallista. Michel Foucault (1926—1984) puhuu nykyisyyden ontologiasta tarkoittaessaan nykyisyyden kriittistä tutkimusta siitä näkökulmasta, mitä olemme valmiit siinä hyväksymään ja mitä haluamme muuttaa. Kokemuksemme ja ajattelumme rakentuvat ontologisen järjestyksen pohjalle. Tämä järjestys koostuu yhtäältä tieteellisistä diskursseista ja toisaalta niihin erottamattomasti sitoutuneista valtakäytänteistä. (Mt. 161.) Kriittisesti orientoituneen tutkimuksen mukaan valta kytkeytyy erottamattomasti käsityksiin tiedosta ja tietämisestä. Näin ollen myös tiede ja tutkimus ajatellaan poliittisuuden ja valtasuhteiden lävistämiksi. (Ks. Brunila & Isopahkala-Bouret 2014, 29.) Ekologian ja evoluutiobiologian tutkija Tuomas Aivelo kirjoittaa Tiede-lehden (6.2.2017) blogissaan pohtiessaan tieteen ja koulutuksen poliittisuutta: ”Kysymys siitä mitä koulussa opetetaan, miten opetetaan, kuka opettaa ja kenelle opetetaan on halki historian aina ollut poliittinen. Samoin kysymys siitä, mitä tutkitaan, missä tutkitaan, kuka tutkii ja miten tutkii, on aina ollut poliittinen.” Näin myös tutkijana ja pedagogina paikannun osaksi kulttuurista järjestystä, olen osa kritisoimiani tiedon ja vallan kytköksiä.
Ajattelisinkin foucault’laisesta näkökulmasta, että sosiaalipedagogiikka ei voi olla ”puhdasta” tiedettä eikä pedagogiikka ”puhdasta” pedagogiikkaa. Minulle yksi kriittisesti orientoituneen sosiaalipedagogiikan kiehtovista elementeistä avautuu juuri siinä, että näen sen tehtäviksi tutkia tieteen, politiikan ja pedagogiikan, tiedon ja vallan sekä teorian ja käytännön sidoksia. Se pyrkii ymmärtämään meidän ajatteluamme, mutta myös hahmottelemaan vaihtoehtoisia ajattelutapoja, ideoita ja näkökulmia ja kuvittelemaan mahdollisuuksia muuttaa itsestäänselvyyksiä. (Ks. Foucault 1998.) Näen tutkimuksen Oksalan (2005, 172) tavoin matkana, jonka päämäärä ei vielä lähtöhetkellä voi olla selvillä, sillä silloin matkanteko olisi turhaa. Matkan varrella joudun esittämään kysymyksiä totuudesta, sosiaalipedagogisen tutkimuksen tehtävästä ja ajatteluni alkuperästä.
Väitöskirjatutkija, YTM, KM Kirsi Vaistela
LÄHTEET:
Aivelo, T. 2017. Tiede ja koulutus on poliittista. Saatavilla www-muodossa http://www.tiede.fi/blogit/kaiken_takana_on_loinen Luettu 22.2.2017.
Brunila, K. & Isopahkala-Bouret, U. 2014. Marginaali säätelevänä ja tuottavana voimana. Teoksessa Brunila, K. & Isopahkala-Bouret, U. (toim.) Marginaalin voima! Aikuiskasvatuksen 51. vuosikirja. Helsinki: Aikuiskasvatuksen Tutkimusseura, 23—37.
Foucault, M. 1998. Seksuaalisuuden historia: Tiedontahto, Nautintojen käyttö, Huoli Itsestä. Helsinki: Gaudeamus.
Hämäläinen, J. & Kurki, L. 1997. Sosiaalipedagogiikka. Porvoo: WSOY.
Kuula, A. 1999. Toimintatutkimus. Kenttätyötä ja muutospyrkimyksiä. Tampere: Vastapaino.
Oksala, J. 2005. Feministinen filosofia nykyisyyden ontologiana. Teoksessa Oksala, J. & Werner, L. (toim.) Feministinen filosofia. Helsinki: Gaudeamus, 156—173.
Sorsa, V-P. 2014. Yhteiskuntatieteiden poliittisuus ja taloustieteen koulukunnat. Poliittisen talouden tutkimuksen seura. Saatavilla www-muodossa http://www.poliittinentalous.fi/yhteiskuntatieteiden-poliittisuus-ja-taloustieteen-koulukunnat/ Luettu 22.2.2017.