Päivikki Rapo, YTM, Itä-Suomen yliopisto
Näin keskellä kesää on aika palata viime keväisiin konferenssitunnelmiin Norjaan. Vuosittainen NERA-konferenssi järjestettiin tänä vuonna Oslon yliopistossa 8. – 10. maaliskuuta. Nordic Educational Research Association (NERA) on yhdistys, joka tuo yhteen pohjoismaalaisia kasvatustieteen tutkijoita muun muassa kyseisen tapahtuman muodossa. Suomalaista sosiaalipedagogiikkaa olimme edustamassa minä ja Elina Nivala Itä-Suomen yliopistosta. Oslo oli kaunis ja luminen, yliopisto viihtyisä ja konferenssijärjestelyt oikein toimivia. Kiitän lämpimästi Suomen sosiaalipedagogista seuraa matkaa varten saamastani kohdeavustuksesta.
Tärkeä osa NERA:n toimintaa ja myös konferenssin rakennetta ovat erilaiset verkostot: yhdistyksen alaisuudessa toimii 24 eri teemaista verkostoa aina varhaiskasvatuksesta aikuiskasvatukseen. Verkostoista löytyy lisää tietoa yhdistyksen sivuilta. Myös sosiaalipedagogiikalla on oma verkostonsa, jota koordinoi tällä hetkellä viisi pohjoismaalaista tutkijaa – yhtenä heistä Elina Nivala. Verkoston tavoitteena on kehittää ja vahvistaa sosiaalipedagogiikan kentällä toimivien tutkijoiden ja ammattilaisten yhteistyötä Pohjoismaissa. Oma konferenssireissuni kuluikin lähinnä sosiaalipedagogiikan verkoston omissa sessioissa. Näihin osallistui sosiaalipedagogiikan alan tutkijoita niin Tanskasta, Ruotsista, Norjasta, Islannista kuin Puolastakin.
Sosiaalipedagogiikan verkoston sessiot koostuivat round tables -, paper presentations- ja symposium -kokonaisuuksista, joita oli yhteensä viisi. Sessioissa käsiteltiin muun muassa sensitiivistä tutkimusta, empatian opettamista, turvapaikanhakija- ja pakolaistutkimusta sekä koulujen sosiaalipedagogiikkaa ja inklusiivisuutta. Esitysten välisiä keskusteluja yhdistivät pohdinnat siitä, mikä on sosiaalipedagogiikan tehtävä yhteiskunnassa ja millaisiin suuntiin sosiaalipedagoginen toiminta muuntuu yhteiskuntien muutosten mukana. Inspiroiduin ja hämmästyin jälleen kerran sosiaalipedagogisen ajattelun ja lähestymistavan voimasta. Sosiaalipedagogiikka tuntuu asettuvan kriittisen ajattelun välineeksi, yhteiskunnan tilan peilauspinnaksi ja kehittämisen lähestymistavaksi kontekstissa kuin kontekstissa.
Vastaanottokeskusten ja turvapaikanhakijoiden arkeen perehtyneenä olin erityisen kiinnostunut symposiumista “How to research in the area of asylum seekers and refugees”. Symposiumissa kuultiin yhteensä kuusi esitystä teemaan liittyen: kaksi Suomesta ja neljä Tanskasta. Pidin myös itse konferenssiesitelmän osana tätä symposiumia. Esitykseni otsikkona oli “Acts of citizenship in reception centre”, ja se pohjautui tammikuussa valmistuneen graduni tuloksiin. Tarkastelin gradututkielmassa aikuisten turvapaikanhakijoiden kansalaisuuden toteutumista vastaanottokeskuksessa muun muassa Engin F. Isinin kansalaisuuden tekojen käsitteen kautta. Kerroin esitelmässäni tapausesimerkkien kautta, millaisia kansalaisuuden tekoja olin havainnoinut tutkimuksen kohteessa olleessa vastaanottokeskuksessa. Pohdiskelin myös tekijöitä, joita kansalaisuuden tekojen sosiaalipedagogisessa tarkastelussa tulisi ottaa huomioon.
Symposiumissa kuulluilla Suomen ja Tanskan esityksillä olikin mahdollisuus tarjota hedelmällinen pohja maiden väliselle keskustelulle sosiaalipedagogisesta turvapaikanhakija- ja pakolaistutkimuksesta, joka on ollut molemmissa maissa tähän asti varsin vähäistä. Oma kokemukseni oli kuitenkin se, että yhteinen keskustelu painottui lähinnä yksinomaan Tanskassa tehtyyn tutkimukseen. Lyhyttä vertailevaa keskustelua käytiin kuitenkin turvapaikanhakijanaisten asemaan liittyen. Tanskalaisten tutkijoiden mukaan naisille ei suostuttu järjestämään tutkitussa vastaanottokeskuksessa omia tiloja sillä perusteella, että tämän nähtiin olevan tanskalaisen tasa-arvokäsityksen vastaista. Olisi kiinnostavaa seurata, miten vastaanottokeskusvaiheen käytännöt tulevat muotoutumaan naisten osalta Tanskassa ja Suomessa, sillä uskontoon, kulttuuriin, osallisuuteen ja tasa-arvoon kietoutuvat kysymykset ovat haastavia. Kerätessäni graduaineistoa keväällä 2017 ymmärrys turvapaikanhakijanaisten asemasta Suomessa vaikutti olevan vasta rakentumassa. Esimerkiksi tutkimassani vastaanottokeskuksessa oli alusta asti pyritty kiinnittämään huomiota naisten osallisuuteen, mutta silti muun muassa fyysisiin tiloihin liittyvät osallisuuden esteet huomattiin vasta myöhemmin.
Toinen kiinnostava sessioissa käsitelty aihe oli empatia ja sen opettaminen. Suomessa Elisa Aaltola ja Sami Keto julkaisivat viime vuonna teoksen “Empatia – myötäelämisen tiede”, ja Eija Raatikainen, Leigh Anne Rauhala ja Seija Mäenpää puolestaan kirjoittivat ammatillisesta empatiasta Sosiaalipedagogiikan aikakauskirjassa artikkelissaan “Qualified Empathy: A key element for an empowerment professional”. Konferenssin perusteella empatiaan liittyvä keskustelu on vilkasta myös muissa Pohjoismaissa. Poimin konferenssiohjelmasta esimerkiksi otsikon “Digital literacies in Early Childhood Education; e-reading and empathy”. Sosiaalipedagogiikan sessioissa empatiasta puhuivat Malmön yliopiston Margareta Fehland ja Mikael Boregren esityksessään “A new way of listening to kids in school”.
Kolmantena poimintana nostan esille islantilaisen sosiaalipedagogiikan. Islannin yliopiston Vilborg Jóhannsdóttir kertoi esityksessään sosiaalipedagogisesta toiminnasta kehitysvammaisten ihmisten kanssa. Erityisen kiinnostavan islantilaisesta sosiaalipedagogiikasta tekee se, että se on kehittynyt linjassa kansainvälisen CRPD-asetuksen (Convention on the Rights of Persons with Disabilities) paradigmojen kanssa. Näin ollen sosiaalipedagogiikalla on vahva yhteys vammaispolitiikkaan ja vammaisuuden diskursseihin, joiden osalta sosiaalipedagogisesti orientoitunut CRPD-ajattelu on syrjäyttänyt medikalistisen tulkinnan vammaisuudesta. Suomessa ei ole juurikaan tehty sosiaalipedagogista vammaistutkimusta, joten Suomella olisi varmasti paljon opittavaa Islannilta paitsi kehitysvammaisten ihmisten osallisuuden ja ihmisoikeuksien toteutumisen edistämisessä, myös sosiaalipedagogiikan alan kehittämisessä.
Muiden pohjoismaiden sosiaalipedagogiset traditiot eivät olleet itselleni ennestään kovin tuttuja. Siksi olikin hienoa, että islantilaista esitystä pohjustettiin lyhyellä historiakatsauksella. Monien sosiaalipedagogiikan verkoston esitysten seuraamisessa tuotti kuitenkin jossain määrin haasteita sen ymmärtäminen, millaisista lähtökohdista esitellyt tutkimukset ammensivat. Tulkitsin, ettei erityisesti sosiaalipedagogiikan käytäntöön soveltamisesta vallitse pohjoismaiden kesken kovin yhtenäistä käsitystä. Tulkintojen ja traditioiden moninaisuus on ehdottomasti rikkaus. Samalla olisi kuitenkin tärkeää käydä kriittistä keskustelua siitä, millaisissa historiallisissa ja yhteiskunnallisissa konteksteissa sosiaalipedagogisen toiminnan nykykäsitykset ja -sovellukset ovat muodostuneet kussakin maassa. Toki tällaiset pohjustukset olisivat vaatineet myös lisää minuutteja esitysten pituuksiin. Odotan innolla, että joku kokoaisi katsauksen sosiaalipedagogiikan historiasta Pohjolassa – kuka ottaisi haasteen vastaan?
Ensi vuonna NERA-konferenssi järjestetään viehättävässä Uppsalassa. Nähdään siellä!