Voitto Kuosmanen, Lapin amk
Sosiaalipedagogiikan kouluttajatapaamisen 11.11.2016 teema oli Sosiaalipedagogisia näkökulmia maahanmuuttajatyöhön ja monikulttuurisuuteen koulutuksessa. Kuten jo aiemmin kouluttajatapaamisissa olen ajatellut, tänäkin vuonna tapaaminen oli inspiroiva, antoi ideoita ja näkökulmia tarkastella sosiaalipedagogista toimintaa nyt ja tulevaisuudessa.
Tapaamisen teemat, maahanmuutto ja monikulttuurisuus, ovat ajankohtaisia ja yhä tärkeitä. Viime vuonna Suomessa tapahtui eräänlainen etnometodologinen koe. Maahan tupsahti kutsumatta 30 000 pakolaista. Ennalta suunnittelematon ja odottamaton tapahtuma provosoi esiin ihmisten asenteita ja arvoja. Sosiaalipedagogisen ajattelun ja toiminnan näkökulmasta kun asiaa tarkastelee, voi nähdä, että tapahtuma herätti ihmisissä voimakkaan mukaan ottavan -ajattelun. Toisaalta monissa ihmisissä heräsi voimakas vihamielisyys ja pois sulkeva -ajattelu. Suomalaiset jakautuivat ”kokeessa” vahvasti. Kouluttajatapaaminen haastoi pohtimaan, miten sosiaalipedagogiikka voisi asiassa auttaa.
Sanna Ryynänen antoi esityksessään lähtökohtia pohdinnalle, miten voisimme pakolaisvirran esiin nostamasta ”kampanjasolidaarisuudesta”, mennä syvemmälle yhteiskunnan ja kulttuurin solidaaristen rakenteiden vahvistamisessa. Hän nosti esiin Brasilian yliopistoista tutut solidaarisuustaloushautomot, joissa luodaan vaihtoehtoisia taloudellisen toiminnan malleja. Hän heitti idean solidaarisuushautomoihin osallistumisesta osana opintoja ja haasteeksi kysymyksen, miten koulutus, tutkimus ja kansalaiset yhdessä olisivat rakentamassa oikeudenmukaista, eettistä ja aidosti demokraattista yhteiskuntaa. Voisivatko sosiaalipedagogit olla aloitteellisia solidaarisuustalousasian virittämisessä niillä koulutuksen, työelämän ja kansalaisyhteiskunnan alueilla, missä he luontaisesti jo toimivat?
Elina Nivala tarkasteli alustuksessaan sosiaalipedagogisia käsitteitä maahanmuuttajan elämäntilanteen näkökulmasta. Elinan alustuksessa tutut käsitteet, integraatio, emansipaatio, osallisuus ja toimijuus saivat uutta tulkintaa ja haastoivat pohtimaan maahanmuutto- ja monikulttuurisuusilmiötä uusista näkökulmista. Nostan seuraavaksi joitakin alustuksen ajatuksia päivän teeman, ja miksei yleisempäänkin, tarkasteluun.
Sosiaalipedagogisessa ajattelussa integraation tavoitteena on ”paras mahdollinen sosialisaatio”, jossa jännite yksilön tarpeiden ja yhteiskunnan vaatimusten välillä saa ratkaisun. Tärkeää on, että integraatio ei sulje vaan avaa kaikille osapuolille tulevaisuuden mahdollisuuksia, kuten Klaus Mollenhauer (2001) asiasta ajattelee. Integraation tulisi rakentua vuorovaikutuksellisesti: kysymys on prosessista, jossa kaikki oppivat ja kasvavat. Näin ajateltuna, vuorovaikutuksessa toimivat maahanmuuttaja ja kantasuomalainen integroituvat yhdessä ja samalla luovat uutta kulttuuria. Integroitumisessa onkin tärkeää mennä sosiaalinen ja kulttuurinen edellä, ei taloudellinen.
Integroituminen on haastava kysymys, niin maahan tulijalle kuin maassa olijalle. Jotenkin on ratkaistava integroitumista estävät asiat. Koska kukaan muu ei voi vapauttaa ihmistä ajattelunsa ja toimintansa miehityksistä ja holhouksista kuin ihminen itse, paras tapa on tarkastella emansipaatiota tässä yhteydessä yhteisenä prosessina. Dialogiin asettuminen antaa tilaisuuden ja mahdollisuuden osapuolille tiedostaa, mikä sortaa ajattelua ja toimintaa. Sorretut – maahanmuuttajat ja kantasuomalaiset – voivat itse vapauttaa itsensä esimerkiksi pelosta ja ennakkoluuloista.
Osallisuuden käsite maahanmuuton ja monikulttuurisuuden näkökulmasta on mielenkiintoinen: olla osa jotakin yhteisöä, toimia osana jotakin yhteisöä ja kokea olevansa osa yhteisöä. Tässä yhteydessä Elina toi keskusteluun käsitteet kuuluminen (belonging) ja osallistuminen (participation). Vanessa May (2013) on pohtinut erityisesti kuulumisen tunnetta. Kuulumisen tunteessa on kysymys sosiaalisesta (ihmisistä), kulttuurisesta (tavat, juhlat, musiikki yms.) ja materiaalisesta (tila, ympäristö, esineet yms.). Kuulumisen tunne on yksi olennainen perusta ihmisen hyvinvoinnin kokemukselle. Yhteiskunnassa, erityisesti maahanmuuttajilla mutta usein myös meillä muilla, hyvinvoinnin edistäminen edellyttää kamppailua kuulumisesta eli kuulumisen rajojen uudelleen määrittelyä: kuka saa kokea kuuluvansa joukkoon, kuka saa tuntea olevansa suomalainen.
Osallistumisessa on monia tapoja ja tasoja. Miten mielekkäitä ja merkityksellisiä osallistumisen tavat ovat? Oletko vastaanottaja, mukana olija vai toimija? Hyvä on pohtia, minkälaisia osallistumisvalmiuksia ja mahdollisuuksia osallistumiseen on tarjolla. Näitä kysymyksiä jäin pohtimaan, ei vain maahanmuutto- ja monikulttuurisuuskysymyksissä, vaan kaikessa toiminnassa ihmisten kanssa. Lopuksi alustaja haastoi miettimään, millainen kuuluminen tuottaa merkityksellistä kuulumisen tunnetta, mistä aineksista kuuluminen rakentuu ja mihin yhteisöön on oikeus kuulua ja tuntea kuuluvansa.
Alustusten jälkeen maalailimme ryhmissä maahanmuutto- ja monikulttuurisuustulevaisuutta vuonna 2026. Ajattelimme, että silloin Suomi rakentuu mukaan ottavan ajattelun perustalle. Ihmisyys on IN ja ihmiset nauttivat toistensa seurasta ja ihmisyyden eri sävyistä. Maailmankansalaisen identiteetti on vahvaa, eikä siitä tehdä mitään numeroa. Miten tuohon tulevaisuuteen on kuljettu? Mitä on täytynyt tapahtua?
Esimerkiksi tällaista pohdintaa nousi esiin: Koulutuksessa on havahduttu siihen, että 1900-luvun institutionaaliset rakenteet ja toiminta niiden sisällä on johtanut byrokraattiseen ja hallinnolliseen tapaan ajatella ja toimia. Opettajien kiinnostus elämään, joka on toisaalla, on ohentunut. Opettajien työstä on tullut pääosin hallinnon palvelua. Opiskelijan opiskelusta on tullut suorittamista. Dialogiselle ja tutkivalle pitkäjänteiselle oppimiselle ei ole ollut aikaa ja tilaa korkeakouluissa. Tähän todellisuuteen opettajat ja opiskelijat hätkähtävät vuodenvaihteessa 2016/2017. Alkaa pohdiskelu: Olisiko aika luopua opetussuunnitelmista ja lukujärjestyksistä, koska opetussuunnitelmat ja lukujärjestykset ovat estäneet syvällisen asioihin paneutumisen, oivaltamisen ja oppimisen? Joku muistaa jonkun puhuneen Ivan Illichin kouluttoman yhteiskunnan ideasta, ja ryhtyy etsimään hänen teoksiaan: Olisiko Ivanilla ideoita koulutuksen sosiaalipedagogiseen kehittämiseen?
Mitä muuta pitäisi tapahtua, jotta asiat voisivat olla hyvin vuonna 2026? Ainakin työn ja toimeentulon sekä demokratian kysymykset tulisi ratkaista toisella tavalla kuin miten ne koetetaan ratkaista vielä vuonna 2016. Koska automaation, robottien ja uuden teknologian avulla tehdään työ, joka tehtiin teollisena aikana ihmisten toimesta, eikä uutta, ihmistä kunnioittavasti kohtelevaa, työtä synny korvaamaan katoavaa työtä, työ ja toimeentulo on ajateltava ja järjestettävä uudella tavalla. Kansalaispalkka toimeentulon perustana sekä työ sosiaalisena ja kulttuurisena toimintana avaisivat mahdollisuuden mukaan ottavaan ja ihmisten kuulumista vahvistavaan yhteiskuntaan. Päätöksenteossa tärkeää olisi antaa edustuksellisen demokratian tilalle – tai ainakin rinnalle – rakentua yhteiskunnan eri tasoilla osallistuvaa demokratiaa, jossa ihmiset saisivat osallistua ja päättää itseään koskevissa asioissa.
PS. Tilaisuudessa esiteltiin lisäksi korkeakoulujen vakiintuneita ja hankkeina toteutettuja käytäntöjä maahanmuutto- ja monikulttuurisuusteemojen opetuksessa. Niistä löytyy lisätietoa tapaamisen materiaaleista.