Sofia Rönkkö
YTM, sosiaalipedagogiikan jatko-opiskelija, Itä-Suomen yliopisto
Sosiaalipedagogiikka sanana koostuu kahdesta sanasta: sosiaalinen ja pedagogiikka. Elina Nivala ja Sanna Ryynänen määrittelevät ”Sosiaalipedagogiikka – Kohti inhimillisempää yhteiskuntaa” (2019) -kirjassa kuinka sosiaalinen ymmärretään kolmella tavalla – ensiksi se on ihmisten välistä yhteisöllistä vuorovaikutusta yhteiselämässä ja yhteisössä, toiseksi ihmisten kasvua ja kasvatusta yhteiskunnallisissa suhteissa, ja kolmanneksi huono-osaisten yhteiskunnallista auttamista. Pedagogiikka toisaalta ymmärretään kasvun ja kasvatuksen tukemisena. Tämän määritelmän pohjalta voisi helposti ajatella, että sosiaalipedagogiikka käytännöllisenä tieteenä ohjaa meitä kohtaamaan ihmisiä lähikontakteissa. Ei kuitenkaan pidä unohtaa, että sosiaalipedagogiikka ilmenee ensisijaisesti ajattelutapana, joka sovelletaan käytännössä. Kuinka tämä ajattelutapa voisi toimia verkossa?
Verkkososialisaatio
Aloitetaan sosialisaatiosta ja siitä mitä se tarkoittaa. Sosialisaatio on yhteiskuntatieteellinen käsite, jonka mukaan ihminen oppii omaan kulttuuriinsa kuuluvat tavat ja normit. Tämä kehitys tapahtuu kahtena samanaikaisena prosessina, eli yksilöllistymisenä ja sosialisaationa, läpi ihmisen elämän. Verkkososialisaation voi määritellä prosessiksi, jonka kautta yksilöt sisäistävät ja oppivat tietyn sosiaalisen ja kulttuurisen kontekstin sääntöjä ja arvoja verkossa virtuaalisten suhteiden ja vuorovaikutuksen kautta. Sosialisaatiota verkossa on tutkittu vuodesta 1991 lähtien, jolloin yhdysvaltalaiset antropologi Jean Lave ja tietojenkäsittelytieteilijä Etienne Wenger esittivät teoriansa: oppiminen on sosiokulttuurinen prosessi. Ihminen oppii yhteisöjen sosiaalisia ja kulttuurisia sääntöjä osallistumisen kautta. Tämä siis tapahtuu myös verkossa eikä verkkososialisaatioon tarvita mitään ylimääräistä ponnistusta.
Vuonna 2006 Christofer Irwin ja Zane Berge Marylandin yliopistolta tutkivat sosialisaatiota verkko-opetuksessa. Heidän mukaansa sosialisaatio on ylipäätään laaja käsite, joka tarkoittaa jokaiselle ihmiselle eri asioita. Enemmistö ihmisistä kuitenkin pitää (verkko)sosialisaatiota mahdollisuutena osallistua sosiaaliseen elämään yhteisötasolla – he puhuvat keskenään, jakavat ajatuksia, solmivat sopimuksia yhteisön sääntöjen puitteissa. Toinen tärkeä käsite, jolla ihmiset linkittyvät verkkososialisaatioon on tutkijoiden mukaan vuorovaikutus. Vuodesta 2002 lähtien jotkut tutkijat (esim. Northrop, 2002) ovat väittäneet, että verkkososialisaation tulisi jäljitellä mahdollisimman paljon kasvotusten tapaamista. Uuden sosialisaation tyyli on helpompi rakentaa silloin, kun pohjana käytetään jo entuudestaan tuttua tapaa kommunikoida, eli kasvokkaista vuorovaikutusta. Meidän ei siis tarvitse keksiä pyörää uudelleen.
Verkkososialisaatioon liittyy myös verkossa tapahtuva läsnäolo, eli online presence — verkkopresenssi. Vaikka tämän läsnäolon muotoa on laajasti tutkittu, on toistaiseksi epäselvää mitä tutkijat sillä tarkoittavat. Sosialisaation näkökulmasta tätä läsnäoloa kutsutaan sosiaaliseksi läsnäoloksi, jolla tarkoitetaan läheisyyden tai yhteenkuuluvuuden tunnetta saman ajan ja paikan jakamisessa (ks. esim. Shin 2002). Läheisyyden ja yhteenkuuluvuuden tunne riippuu kaikista osallistujista – kuinka he vastaanottavat muut ihmiset, kuinka heitä kohdellaan, syntyykö dialogeja, millainen on kommunikaation taso, jne. On myös väitetty, että pelkkä verkkoluennon kuunteleminen ei täytä sosiaalisen läsnäolon edellytyksiä.
Verkkopedagogiikka
Lyhyesti määriteltynä verkkopedagogiikka on verkossa ja verkon kautta tapahtuvaa opettamista ja opiskelua sekä sen tutkimista. Se on myös mielekästä oppimista oppimistavoitteiden ja teknologiaresurssien määrittelemien ja tarjoamien mahdollisuuksien mukaisesti. Sosiaalipedagogisesti ajateltuna verkkopedagogiikka voisi olla myös voimaantumista, jonka seurauksena henkilö voi aktiivisesti osallistumisen kautta vaikuttaa yksilöllisten ja yhteisöllisten oppimismahdollisuuksien kehittämiseen teknologisissa ympäristöissä. Vuonna 1996 yhdysvaltalainen tutkija Brent Wilson määritteli oppimisympäristön käsitteellisesti: ”Oppimisympäristö on paikka tai yhteisö, jossa ihmisillä on käytössään erilaisia resursseja, joiden avulla he voivat oppia ymmärtämään erilaisia asioita ja kehittämään mielekkäitä ratkaisuja erilaisiin ongelmiin”. Näin ollen, oppimisympäristölle ei ole asetettu rajoja; vain ihmisten mielikuvitus on rajana.
Verkkososiaalipedagogiikka
Mitä sitten voisi olla verkkososiaalipedagogiikka? Yksinkertaisesti sen voi määritellä verkossa toteutuvaksi sosiaalipedagogiikaksi. Verkkososialisaatiosta ja -pedagogiikasta löytyvät samat sosiaalipedagogiset elementit kuin kasvokkain vuorovaikutuksesta – osallistuminen, dialogi, voimaantuminen. Näitä elementtejä käytetään joko sosiaalipedagogisen ajattelutavan edustajina, tai sosiaalipedagogisten teorioiden pohjina. Verkkososiaalipedagogiikassa voisi toteutua voimaannuttava dialogi, joka mahdollistaa yksilön sitoutumisen verkkoyhteisöön osallistumisen kautta. Pedagogisen dialogin perusominaisuus on jokaisen ihmisen tasavertaisen osallistumisen mahdollisuus ja sitoutuminen ajatusten vaihtoon. Tämä dialogi edellyttää avoimuutta, vastavuoroisuutta ja rehellisyyttä. Jotta jokainen meistä tuntisi olevansa osa verkkoyhteisöä, meidän tehtävänämme on täyttää osallisuuden kolme edellytystä Elina Nivalan ja Sanna Ryynäsen (2013) jäsentelyn mukaisesti: (1) Ihminen on osa yhteisöä, (2) Hän toimii osana yhteisöä, ja (3) Ihminen kokee olevansa osa yhteisöä. Dialogin ja osallistumisen yhdistävät voimat aiheuttavat voimaantumisen tunteen, jonka avulla ihminen pystyy kontrolloimaan olosuhteitaan, saavuttamaan asetettuja päämääriä sekä kykenee työskentelemään elämänlaatunsa parantamiseksi. Verkkososiaalipedagogiikka voisi olla tähän tarkoitukseen juuri sopiva ”väline”, joka mahdollistaisi sen, että jokainen ihminen voisi tuntea itsensä osaksi yhteiskuntaa tällaisissa poikkeusoloissa.
Lähteet
Irwin, Christofer & Zane Berge. 2006. Socialization in the online classroom. E-Journal of Instructional Science and Technology, 9(1), 1–7. Saatavana https://files.eric.ed.gov/fulltext/EJ846714.pdf
Lave, Jean & Etienne Wenger. 1991. Situated learning: Legitimate peripheral participation. New York: Cambridge University Press.
Nivala, Elina & Sanna Ryynänen. 2013. Kohti sosiaalipedagogista osallisuuden ideaalia. Sosiaalipedagoginen aikakauskirja vol. 14.
Nivala, Elina & Sanna Ryynänen. 2019. Sosiaalipedagogiikka – Kohti inhimillisempää yhteiskuntaa. Helsinki: Gaudeamus.
Northrop, Pamela T. Online Learners’ Preferences for Interaction. Quarterly Review of Distance Education, 3(2), 219–226. Saatavana https://www.learntechlib.org/p/95275/. Luettu 6.4.2020
Shin, Namin. 2002. Beyond Interaction. The Relational Construct of ‘Transactional Presence’. Open Learning, 17(2), 121–137. Saatavana https://www.learntechlib.org/p/95901/.
Wilson, Brent. 1996. Constructivist Learning Environments. Case Studies in Instructional Design. Engelwood Cliffs, New Jersey: Educational Technology Publications.