Kirjoittajat: Elina Nivala ja Sanna Ryynänen, Itä-Suomen yliopisto
Sosiaalipedagogiikan maailmankonferenssi 
Meksikon Pueblassa 22.–24.2.2018
Historian ensimmäinen sosiaalipedagogiikan maailmankonferenssi Meksikon Pueblassa 22.–24.2.2018 oli avartava, vahvistava ja valtavan mielenkiintoinen kokemus. Pueblan Benemérita-yliopistolle (Benemérita Universidad Autónoma de Puebla – BUAB) oli saapunut noin 350 osallistujaa 17 maasta. Latinalainen Amerikka oli ymmärrettävästi vahvasti edustettuna, näkyvimmin Meksiko ja Brasilia mutta myös pienemmät maat kuten Uruguay ja Kolumbia. Yhdysvalloista oli myös isompi joukko, pääasiassa Arizonasta mutta myös muutamista muista yliopistoista.
Euroopasta osallistujia oli selvästi vähemmän, mutta sekin oli maantieteellisesti mukavan laajasti edustettuna: ainakin Espanja, Saksa, Iso-Britannia, Puola, Tanska, Ruotsi ja Suomi. Aasian maista osallistujia oli Israelista, Japanista ja Kiinasta, mutta Afrikka puuttui joukosta kokonaan. Suomesta osallistujia oli kolme: Eeva Timonen-Kallio Turun ammattikorkeakoulusta sekä me tämän tekstin kirjoittajat, Elina Nivala ja Sanna Ryynänen Itä-Suomen yliopistosta.
Konferenssi ei poikkeuksellisesti alkanut yhteisellä avajaisseremonialla ja -luennolla vaan osallistujat jakautuivat ilmoittautumisen jälkeen työpajoihin, joita oli valittavana yhteensä 15. Niistä osa oli toiminnallisia, kuten ”vastarinnan tanssi” (danza de la resistencia) ja osa sosiaalipedagogista toimintaa esitteleviä, kuten media paikallisyhteisöjen aktivoinnin välineenä Puolassa. Elina heittäytyi rohkeasti espanjankielisen toiminnallisen rauhankasvatustyöpajan pyörteisiin ja päätyi muun muassa näyttelemään sorrettua maanviljelijää, joka perheensä ja muiden kyläläisten kanssa nousee vastustamaan rikkaita maanlunastajia. Sanna valitsi työpajan aktivismista yliopistokontekstissa, jossa innostavien Kolumbia-, Meksiko- ja Arizona-esimerkkien jälkeen päästiin pienryhmissä pohtimaan, mitä mahdollisuuksia ja esteitä yhteiskunnallista oikeudenmukaisuutta puolustavalle ja edistävälle aktivismille yliopistokontekstissa on.
Konferenssin ohjelma muodostui valtaosaltaan työryhmistä, joissa osallistujat kertoivat kymmenen minuutin esityksissä tutkimuksistaan, käytännön projekteistaan jne. Työryhmiä oli konferenssin aikana yhteensä 50 ja jokaisessa niistä neljä tai viisi esitystä. Yhteensä työryhmäesityksiä pidettiin konferenssin aikana 213. Työryhmiä oli neljässä sessiossa, eli yhtä aikaa oli aina käynnissä yli kymmenen eri työryhmää, mikä aiheutti jatkuvasti vaikeita valintoja: mennäkö sosiokulttuurisen innostamisen työryhmään, joka kiinnostaa kokonaisuudessaan siksi, että se voisi tarjota kuvaa innostamisen erilaisista painotuksista neljässä eri maassa, vai ympäristökasvatuksen työryhmään, jossa on yksi otsikon perusteella erityisen kiinnostava esitys. Meillä oli strategiana osallistua eri työryhmiin, jotta saisimme konferenssista yhdessä irti mahdollisimman laajan kuvan sosiaalipedagogisesta tutkimuksesta ja työstä eri maissa ja saisimme maksimoitua myös uusien kontaktien luomisen mahdollisuudet.
Pidimme omat esityksemme samassa työryhmässä heti ensimmäisen päivän ensimmäisessä työryhmäsessiossa. Esityksissämme tarkastelimme tutkimushanketta, jota olemme valmistelleet jo jonkin aikaa osana isompaa työryhmää ja jossa pyritään ymmärtämään ja edistämään turvapaikanhakijoiden osallisuutta ja toimijuutta vastaanottokeskuksessa. Elina esitteli tutkimushankkeen pääpiirteet ja pyrki erityisesti jäsentämään, mikä tekee siitä sosiaalipedagogisen tutkimuksen. Sanna keskittyi avaamaan tutkimushankkeen metodologiaa korostaen samoin menetelmävalintojen sosiaalipedagogista perustaa. Esityksemme olivat osa maahaanmuuttoa käsittelevää työryhmää, jossa oli esitykset myös Israelista nuorten turvapaikanhakijoiden parissa tehtävästä työstä ja Yhdysvaltain Arizonan maahanmuuttajalapsuuksista. Arizona State Universityn tutkijoiden esitys avasi varsin lohduttoman näkymän Trumpin ajan Amerikkaan, jossa laittomia siirtolaisia pakkopalautetaan Meksikoon ja heidän Yhdysvalloissa syntyneet lapsensa jäävät yksin kirjaimellisesti itkemään vanhempiensa perään. Toimintatavat vaikuttivat käsittämättömän epäinhimillisiltä.
Osallistuimme konferenssin aikana työryhmiin, joiden aiheina oli sosiaalipedagogiikka maailmalla, varhaiskasvatus, perheet sosiaalipedagogisena työkenttänä, sukupuoli sosiaalipedagogisena kysymyksenä sekä aikuis- ja yhteisökasvatus. Valtaosa kuulemistamme työryhmien esityksistä oli hyvin mielenkiintoisia. Ne tarjosivat tietoa paitsi yksittäisistä tutkimuksista ja niiden tuloksista, myös eri maiden sosiaalipedagogisen työn, tutkimuksen ja keskustelun suuntauksista ja painopisteistä. Molemmat innostuimme erityisesti eri työryhmissä kuulemistamme puolalaisten tutkijoiden esityksistä, joissa tuli hyvin esiin puolalaisen sosiaalipedagogisen keskustelun pitkät juuret ja nykykeskustelun monipuolisuus: ”Family in Polish social pedagogy: from the educating environment to learning environment” (Marta Wiatr), “Social activists and community leaders reflections on their role and links with social education” (Agnieszka Naumiuk) ja ”Small schools: a step towards the revitalisation of the idea of community school in Poland” (Danuta Uryga). Martan, Agnieszkan ja Danutan kanssa päädyimme moniin hyviin keskusteluihin myös työryhmien ulkopuolella ja sovimme muun muassa yhteistyöstä liittyen Sosiaalipedagogisen aikakauskirjan ja puolalaisen Social Pedagogy Quaterly -julkaisun tuleviin kuvioihin sekä sosiaalipedagogiikan alan kansallisiin konferensseihin Suomessa ja Puolassa. Heitimme ilmaan myös idean sosiaalipedagogiikan kesäkoulusta, joka toisi yhteen esimerkiksi suomalaisia, ruotsalaisia ja puolalaisia sosiaalipedagogiikan alan tutkijoita ja toimijoita.
Konferenssissa ei ollut lainkaan perinteisiä yhden hengen monologiin perustuvia keynote-luentoja vaan niiden sijaan kolme keynote-paneelia. Ensimmäinen niistä oli konferenssin virallinen avauspaneeli, jossa ensin kaksi nuorta tutkijaa Espanjasta ja Brasiliasta, Angela Janer Hidalgo ja Érico Ribas Machado, avasivat vertailevaan tutkimukseen perustuvien väitöskirjojensa pohjalta näkymää sosiaalipedagogiikan tilanteeseen maailmalla ja sen jälkeen kaksi tunnustettua, pitkän linjan sosiaalipedagogiikan asiantuntijaa, Lisbeth Eriksson Ruotsista ja Xavier Úcar Espanjasta – molemmat muuten hiljattain sosiaalipedagogiikan päivilläkin vierailleita – kävivät keskustelua sosiaalipedagogiikan historiallisista juurista ja nykytilanteesta. Pidimme paneelin ideaa lähtökohtaisesti hienona: nuoret tutkijat ja pitkän linjan asiantuntijat loisivat yhdessä kuvaa sosiaalipedagogiikasta eri maissa. Paneelin kokoonpanoa kuitenkin hiukan ihmettelimme, koska osallistujat olivat Lisbeth Eriksonia lukuunottamatta romaanisen kielialueen piiristä, kaksi jopa samasta maasta eli Espanjasta. Paneelin kuluessa kävi lopulta myös ilmi, että toteutus ei ollutkaan aivan sellainen, mitä kuvittelimme: paneelista ei rakentunut nuorten ja pitkän linjan edustajien yhteistä keskustelua, vaan nuoret tutkijat esittivät puheenvuoronsa ensin ja päätyivät sen jälkeen istumaan lähes pelkkinä statisteina, kun konkarit ottivat tilan ja kävivät omaa keskusteluaan. Tämä selvästi näytti olevan ennalta sovittu toimintatapa, sillä nuoret tutkijat eivät edes yrittäneet osallistua konkareiden keskusteluun. Lisäksi konkareiden keskustelua hallitsi hyvin runsassanaisesti professori Úcar. Olimme keskustelun loputtua varsin hämmentyneitä ja ärsyyntyneitäkin siitä, millaista näytöstä olimme kahden tunnin ajan seuranneet. Se ei tuntunut sopivan sosiaalipedagogiikan henkeen, joka muuten tuntui päivillä vahvana keskinäisen kunnioituksen, toisten kiinnostuneen kuuntelemisen, innostuneen palautteen antamisen ja yhteistyömahdollisuuksien etsimisen ilmapiirinä.
Varsinaisia keynote-paneeleja oli yhteensä kuusi siten, että niistä kolme oli aina käynnissä samaan aikaan. Jälleen päädyimme siis valinnan pakon eteen: kuudesta kiinnostavasta teemasta ja puhujajoukosta oli mahdollista valita vain kaksi. Suunnittelimme ensin soveltavamme niihinkin hajautumisstrategiaa, mutta perehdyttyämme paneelien 1–3 teemoihin totesimme olevamme niin vahvasti kiinnostuneita samasta paneelista, että osallistuimme sinne yhdessä. Valitsimme paneelin 3, ”University, community and social justice: Three examples”, jossa käsiteltiin yliopistojen tutkinto-opetuksen ulkopuolista yhteiskunnallista toimintaa. Paneelissa oli kolme puheenvuoroa: Denisse Roca Servat (Universidad Pontificia Bolivariana): The case of the Universidad Pontificia Bolivariana, Colombia, Karla Villaseñor & Mirta Figueroa (Benemérita Universidad Autónoma de Puebla): The case of University Center for Social Participation ja Elizabeth Swadener (Arizona State University): The case of Local to Global Justice. Nämä kuulemamme esimerkit yliopistoissa tehtävästä hyvin kantaaottavasta yhteiskunnallisesta vaikuttamistyöstä olivat todella innostavia ja muistuttivat siitä, että meillä Suomessa oppilaitosyhteisöt – siis opettajat, tutkijat ja opiskelijat yhdessä – ovat olleet kovin jähmeitä, muutamia yksittäisiä purskahduksia lukuunottamatta, rakentamaan tutkinto-opetuksen sivuun ja ulkopuolelle kansalaistoimintaa ja aktivismia, jossa luentosaleissa ja kirjojen ääressä opittu pistetään toimimaan yhteiskunnan ja koko maailman hyväksi. Esitykset muistuttivat myös siitä, että tämänkaltainen toiminta on mitä suurimmassa määrin luonteeltaan sosiaalipedagogista.
Toisessa keynote-paneelikokonaisuudessa oli myös suomalaisedustus, 
sillä Sanna oli kutsuttu puhumaan sosiaalipedagogiikan ja julkisen pedagogiikan yhtymäkohtia tarkastelevaan paneeliin 6, Social pedagogy and public pedagogy: opportunities and challenges. Sannan esitys “Social pedagogy in suburban bars: teaming research and participatory theatre to foster dialogue on immigration” käsitteli tutkijoiden ja taiteilijoiden yhteistyönä toteuttamaa Puhekupla-projektia esimerkkinä “julkisesta sosiaalipedagogiikasta”. Paneelin kaksi muuta esitystä olivat julkisen pedagogiikan keskeisen teoreetikon, Jennifer Sandlinin (Arizona State University, USA) ”Intra-active pedagogies of publicness: Exploring street art in Melbourne, Australia” ja Yhdysvaltain keskeisen sosiaalipedagogiikan äänen, Daniel Schugurenskyn (Arizona State University, USA). ”Social pedagogy and the public sphere: The pedagogical dimension of participatory democracy”. Erityisesti Schugurenskyn esitystä olimme molemmat odottaneet innolla. Olemme lukeneet hänen tekstejään ja seuranneet mielenkiinnolla sosiaalipedagogiikan rantautumista Yhdysvaltoihin. Esitys oli sisällöltään todella kiinnostava mutta muodoltaan varsin sekava – etukäteen ehkä eniten odottamamme esitys ei siis aivan lunastanut odotuksiamme.
Neljä kiinnostavaa keynote-paneelia meiltä jäi siis kokematta, nimittäin: Educación ambiental: estado actual y retos para el desarrollo y la justicia social (Ympäristökasvatus), Educación para la paz (Rauhankasvatus), The Massive Open Online Course (MOOC) “Social pedagogy across Europe” sekä näytelmästä ja siihen liittyvästä keskustelusta koostunut Pedagogía social, teoría y práctica de humanización (Sosiaalipedagogiikka, inhimillistymisen teoria ja käytäntö). Keynote-paneelien aiheet kertovat osaltaan siitä, miten lavealle keskustelut sosiaalipedagogiikan alalla ulottuvat.
Kuten esitysten nimetkin kertovat, konferenssin kaksi virallista kieltä olivat englanti ja espanja ja lisäksi osa työpajoista toteutettiin portugaliksi. Ainoastaan avauspaneeli simultaanitulkattiin, muutoin osallistujat joutuivat valitsemaan työryhmät ja keynote-paneelit paitsi aiheen kiinnostavuuden myös kielitaitonsa mukaan. Konferenssi muistuttikin taas siitä, miten tärkeää sosiaalipedagogiikan kentällä toimiessa on osata myös muita kieliä kuin englantia. Neljän vuoden päästä, vuonna 2022, sosiaalipedagogiikan maailmankonferenssi järjestetään muuten jälleen espanjankielisessä maassa, Kolumbian Barranquillassa. Sitä ennen seuraava eli vuoden 2020 maailmankonferenssi on sentään lähempänä, Kyproksella. Järjestelyistä vastaa tuolloin University of Central Lancashire (UK). Toivottavasti silloin saamme kokoon ison delegaation myös Suomesta. Matkabudjettisuunnitelmia kannattaa alkaa tehdä jo nyt!
Monikielisyyden lisäksi oman erityisen mausteensa konferenssille toi se, että aivan jokainen konferenssin sessio aloitettiin perinpohjaisella ohjeistuksella siitä, miten maanjäristyksen sattuessa tulee toimia. Meksikossa oli keskisuuri maanjäristys vain viikkoa ennen konferenssia ja Pueblaa oli koetellut suuri, ihmishenkiä vaatinut ja yliopistonkin rakennuksia vaurioittanut maanjäristys puoli vuotta aiemmin. Konferenssituliaisena oli siis paitsi joukko uusia tuttavuuksia ja jälleen monipuolistunut näkymä sosiaalipedagogiikan alaan myös rautaisannos konkreettista oppia maanjäristykseltä suojautumiseksi.
Konferenssin kaksi ensimmäistä päivää vietimme Benamérita-yliopiston keskustakampuksen koristeellista siirtomaa-ajan arkkitehtuuria edustavissa, hiljattain entisöidyissä tiloissa, jotka olivat kauniit kuin koru. Konferenssin kolmantena päivänä, lauantaina, pääsimme tutustumaan yliopiston uusiin tiloihin kaupungin laitamilla. Myös ne edustivat tyyliltään varsin erilaista ajattelua kuin suomalaiset oppilaitoskampukset: virtaviivaista nykyarkkitehtuuria, valtavia aukioita, paljon patsaita ja muuta nykytaidetta – vaikuttavaa ja kaunista.
Kolmantena konferenssipäivänä vaihtui tilan lisäksi myös muoto: konferenssin tieteellinen ohjelma jäi taa ja estradin valtasivat sosiaalipedagogiikan järjestöt ja muut toimijat ympäri maailman. Esittelykierros alkoi Elinan kuvauksella Suomen sosiaalipedagoginen seura ry:n toiminnasta ja Elinan jälkeen lavalle astuivat mm. Brasilian, Meksikon, Saksan, Japanin, Kolumbian, Puolan ja Espanjan paikallisten seurojen edustajat.
Ajatus tämänkaltaisesta esittelykierroksesta tuntui etukäteen innostavalta mahdollisuudelta tutustua paremmin eri maiden sosiaalipedagogiikkaan, mutta käytännössä siitä tuli loppua kohden yhä puuduttavammaksi muuttunut sarja mainospuheita. Ainoastaan Brasilian edustaja Jacyara Paiva – joka vieraili sosiaalipedagogiikan kouluttajatapaamisessa Helsingissä syksyllä 2012 – onnistui sähköistämään lavan keskittymällä puheenvuorossaan ennen muuta siihen, mitä sosiaalipedagogiikan tulisi olla ja tehdä.
Konferenssi päättyi väri-iloiseen kansantanssiesitykseen ja joukkoon vähän haikeita yhteiskuvia yliopiston aurinkoisella pihalla: eihän tämä nyt vielä voinut loppua?
Muiden kokemuksia ja ajatuksia konferenssista voi lukea esimerkiksi täältä.