– ja muusta sosiaalipedagogisen ajattelun ja toiminnan alkukynnöstä Suomessa
Voitto Kuosmanen, lehtori, Lapin ammattikorkeakoulu
Sosiaalipedagogiikasta tuli oppiaine yliopistoihin ja ammattikorkeakouluihin 1990-luvulla. Mitä historiallisia polkuja pitkin sosiaalipedagogiikka kuljeskeli korkeakouluihin, ei taideta aukottomasti tietää. Se tiedetään, että yhteiskunnalliset liikkeet, erityisesti setlementtiliike (1890-luvulta alkaen), samoin kuin sosiaalikasvattajakoulutus (alkoi 1918), toivat mukanaan sosiaalipedagogisia virityksiä Suomeen. Setlementtiliikkeessä työn lähtökohtana oli, ja on edelleen, luottamus ihmisten ja yhteisöiden omaan kykyyn ratkaista ongelmia (katso lisää). Sosiaalikasvattajan työssä oli 1900-luvun loppuvuosikymmenille saakka pääasiallisena tavoitteena, saksalaisen sosiaalipedagogisen perinteen mukaisesti, lasten ja nuorten pelastaminen yhteiskuntaan (Mäntykivi 1999; katso lisää).
Sosiaalipedagogiikan tuloa korkeakouluihin sekä arkiseksi tavaksi ajatella ja toimia työssä, harrastuksissa ja vapaa-aikana ovat vauhdittaneet monet hiljaiset vallankumoukset, jotka alkoivat 1960-luvulla. Humanismi ja yhteiskunnallinen radikalismi alkoivat tuolloin ravistella yhteiskunnan autoritaarisia rakenteita, herätellä ihmisiä unesta ja kutsua heitä rakentamaan dialogisille suhteille perustuvaa yhteistä maailmaa. Tässä tekstissä katselen omien kokemusteni läpi sosiaalipedagogisen ajattelun ja toiminnan tuloa hiljaisten vallankumousten kautta osaksi kasvatuksen valtavirtaa.
Vuonna 1971, pitkänperjantain iltana, televisiosta tupsahti kotini olohuoneeseen vanha herra, joka kutsui pohtimaan kysymystä: Elämmekö unessa, ajatustottumustemme unessa? (Kallinen 1971; katso video.) Mies oli Yrjö Kallinen (1886–1976), joka laittoi 15-vuotiaan pojan pohtimaan tärkeää kysymystä: kenen elämää minä tässä lusin. Kallisen ajattelu upposi nuorukaiseen hyvin, olihan hänen ajatteluaan ehtinyt ravistella jo mm. Herbert Marcuse (1898–1979) ”Iloinen robotti” -ajatuksillaan sekä Erich Frommin (1900–1980) pohdinnat ihmisen pyrkimyksistä paeta vapaudesta.
Pian noiden ravistelujen jälkeen sain ensimmäisen kosketuksen sosiaalipedagogiseen ajatteluun ja toimintaan. Nolimon kylään saapuivat peruskoulun uuden opettajan myötä ensimmäiset sosiaalipedagogiikan tuulahdukset maailmalta. Kylän peruskoulun ala-asteen 3–4-luokan opettajan työt aloitti nuori nainen, joka oli toiminut opettajana Ruotsissa. Hän oli sen ajan opettajaksi melko radikaali. Hän kertoi ”mentorinsa” häntä opastaneen koulutyöhön, että ei näiden opettamiseen paljon kannata paukkuja laittaa, ei näistä kuitenkaan mitään tule. ”Ja perkele, näistähän tulee vaikka mitä, jos me emme asetu heidän tielleen”, kertoi hän mentorilleen sanoneen.
Mystisen naisopettajan mukana kylään tuli myös Paulo Freire (1921–1997). Palattuaan joululomamatkalta Ruotsista opettaja toi mukanaan Freiren kirjan Pedagogik för förtryckta (1972) (Sorrettujen pedagogiikka). Hän antoi sen minulle oppaaksi elämään ja muutenkin. Ajatteli kai, että saatoin hyvinkin olla Freiren ajattelulle halullinen sielu.
Tuon ajan lukiossa opintopiirit olivat tapa avartaa maailmankuvaa ja -katsomusta. Niissä opiskelimme Freiren ajattelua ja siinä sivussa ruotsin kieltä. Autenttinen dialogi, tiedostaminen ja vapautuminen sortavista olosuhteista sekä ajattelu- ja toimintamalleista puhuttelivat nuorukaisia, joiden tiet lukion jälkeen suuntautuivat monilla nuoriso-, sosiaali- ja terveysalan sekä opettajan opintoihin ja töihin. Freire kutsui yhteiseen dialogiin, sorrosta vapautumiseen sekä ajattelu ja toimintatapojen kriittiseen tutkiskeluun.
Lukion aikana kasvatuksen ja kasvun kysymykset nousivat muutenkin pohdiskelun kohteeksi. A. S. Neillin (1883–1973) Summerhill: kasvatuksen uusi suunta (1970) (katso video), Bruno Bettelheimin (1903–1990) Kibbutsien lapset (1972) sekä Anton Makarenkon (1888–1939) Kasvatusopilliset katsomukseni (1951) suuntasivat nuorten ajatuksia yhteisön ja yhteiskunnan merkitykseen ihmiseksi kasvamisessa.
Neill toi keskusteluun kysymyksen persoonaksi kasvamisesta sekä vapauden ja demokratian merkityksestä kasvamisessa. Olisiko Summerhill omalta osaltaan vaikuttanut siihen, että ajatteluni alkoi suuntautua sosiaalipedagogiikan ja sosiokulttuurisen innostamisen suuntaan?
Makarenkon katsomukset sekä Bettelheimin Kibbutsien lapset -teos houkuttelivat pohtimaan yhteisön merkitystä ihmisen kasvussa ja kasvatuksessa ja avasivat polkua sosiaalipedagogiseen yhteisökasvatukseen. Kun vuonna 1977 aloitin nuorisotyön opinnot Tampereen yliopistossa, lasten ja nuorten yhteisökasvatus oli hyvin esillä Matti Telemäen kasvatusopin luennoilla. Samoihin aikoihin Anton Makarenkon ”jalan jäljissä” Kalevi Kaipio toteutti yhteisökasvatusta Jyväskylässä ja pohti yhteisön merkitystä ja voimaa ihmiseksi kasvamisessa (Kaipio 1977).
Sosiaalipedagogiikkaa ei oppiaineena tuolloin vielä ollut suomalaisissa yliopistoissa. Kasvatusopin opettaja Matti Telemäki oli hyvin perehtynyt saksalaiseen sosiaalipedagogiikkaan. Hänen opetuksessaan Herman Nohl (1879–1960) ja Paul Natorp (1854–1927) tulivat silloin tutuiksi. Natorpin ajatukset houkuttelivat opiskelijoita pohtimaan kasvatusta perustavana ihmiseksi kasvamisen kysymyksenä sekä yhteiskuntaa aidosti muuttavana toimintana. Saimme tietää, että kasvatuksesta Natorp ajatteli, että sen tarkoitus on vahvistaa ihmisen itsetietoisuuden ja tahdon kehitystä ja samalla tukea ihmisen kasvua moraalisuuteen ja täyteen ihmisyyteen sekä vahvistaa ihmisen tahtoa osallistua inhimillisen yhteisön rakentamiseen. Natorp toi sosiaalipedagogiseen pohdintaan myös Immanuel Kantin (1724–1804) ajatuksen ihmisen elämästä vapauden ja välttämättömyyden maailmojen jännitteessä. (Natorp 1909.)
Telemäen opeista innostuneena katselin maailmaa ja siellä touhuamista hieman uudella tavalla. Nuorisotyötä tehdessä kerhoihin, leireihin ja retkiin alkoi tulla sosiaalipedagogisia virityksiä. Ajan henki oli 1980-luvun alussa otollinen yhteisöllisille pohdinnoille. Yhteisöllisen kasvatuksen kysymystä pohdimme paljon sekä järjestöissä että kunnissa lasten ja nuorten kanssa työtä tekevien keskuudessa. Olin tuolloin mukana Kemin kaupungin nuorisotyön ”järjestöjen yhteisöllisen vahvistamisen” kehittämisprojektissa sekä toimin myös kouluttajana mm. Posiolla seminaarissa, jossa pohdittiin yhteisökasvatuksen mahdollisuuksia järjestötyössä.
Kun vuonna 1983 jatkoin opintoja sosiaalityössä Lapin yliopistossa, pohdimme jonkin verran yhdessä opiskelutovereiden ja opettajien kanssa sosiaalipedagogisen ajattelun mahdollisuuksia sosiaalityön rinnalla ja myös sisällä. Etenkin Paulo Freiren ajatukset olivat keskusteluissa mukana. Sosiaalityöhön alkoi kuitenkin tuohon aikaan tulla kovasti profiloitumispaineita, ja prosessia häiritsevät ajatukset, kuten sosiaalipedagogiikka, laitettiin silloin sivuun. Onnistuin tosin, tarkastajan tahtoa vastaan, ujuttamaan graduuni – Yhteisökoulutus yhteisön rakennemuutoksen ja työttömien elämäntuntojen valossa – sosiaalipedagogiikasta nousevaa ajattelua. Sosiaalityötä tehdessäni koetin pitää enemmän tai vähemmän ilkeiden asioiden kanssa kamppailevien ihmisten elämässä esillä toivon horisonttia sekä toisin elämisen mahdollisuutta.
Aloitin opettajana sosiaalialan oppilaitoksessa 1980-luvun lopussa. Olin hieman hämilläni. Sosiaalipedagogiikasta nousevaa keskustelua ei tuolloin juuri ollut esillä. Asiantuntijuuden ylikorostaminen ja yhteiskuntaan integroimisen kysymykset hallitsivat kovasti toimijoiden ajattelua ja puhetta. Aito dialoginen ja muutosorientoitunut ajattelu ja toiminta muhivat kuitenkin byrokratian jähmettämän pinnan alla. Opiskelijoiden – kodinhoitajien, sosiaalikasvattajien ja myöhemmin sosionomien – kanssa pohdimme paljon sosiaalipedagogisen ajattelun ja toiminnan mahdollisuuksia heidän työssään. Sosiaalipedagoginen orientaatio kodinhoitajien työssä tuntui luontevalta, tekiväthän kodinhoitajat työtä sosiaalipedagogisen toiminnan ytimessä, ihmisten arjessa.
Sosiaalikasvattajien ammatissa 1920-luvulta lähtien oli painottunut vahvasti yhteiskuntaan integroimisen näkökulma. Sosiaalikasvattajien ajatuksiin oli hiipimässä uusia virityksiä, kuten vapautuksen pedagogiikka, sosiokulttuurinen innostaminen sekä tiedonintressien perustalle rakentuva sosiaalipedagoginen työ (Kuosmanen 1989). Sosiaalipedagoginen tapa ajatella ja toimia onkin vahvistunut 2000-luvun aikana ja siitä on tullut sosionomien ammateissa lähes paradigman kaltainen tapa ajatella ja toimia. Suurin haaste lienee nyt, kuinka raivata tilaa ja mahdollisuuksia orientaation käytännön toteuttamiselle nopeasti muuttuvissa ja monella tavalla kriisiytyneissä olosuhteissa.
Sosiaalipedagogiikan suomalaisen historian kaltaisiani kokijoita lienee paljon. Todennäköistä on, että Freire on tulla tupsahtanut sattumalta vieraaksi aika moniin muihinkin suomalaisiin kyliin kuin Nolimo, todistettavasti ainakin Helena Kekkosen (1926–2014) ”kylille”. Hänhän toteutti Freiren ajatteluun perustuvan projektin Helsingin lääninvankilassa vuonna 1978 (Kekkonen 1981). Uskoisin, että monet, jotka sosiaalipedagogiikasta ovat ajatuksia, ideoita ja näkemyksiä itselle saaneet ja toiminnasta innoittuneet, ovat kulkeneet kasvatuksen ja kasvamisen pohdinnoissa samoissa maisemissa kuin itsekin olen kulkenut.
1960-luvun humanismin ja radikalismin aallot ovat uskoakseni näihin päiviin saakka olleet vahvasti avaamassa portteja ja tasoittaneet tietä sosiaalipedagogiikan tulemiselle vakavasti otettavaksi tieteeksi ja käytännön toiminnaksi. Nyt nuo humanismin ja radikalismin tuulet ovat kovasti laantuneet ja asettavat sosiaalipedagogiikan perustavien kysymysten äärelle.
Kun katsoo suomalaisen yhteiskunnan kärjistyviä sosiaalisia ilmiöitä, kasvavia pyrkimyksiä toimia ajattelun miehittäjien tahdon mukaan sekä vahvistuvaa vaikenemisen kulttuuria, haluaisin nähdä sosiaalipedagogiikan entistä vahvemmin tukemassa ihmisten – yksilöiden, ryhmien ja yhteisöjen – kasvua humanistisen arvojen perustalle. Sosiaalipedagogiikkaa tarvitaan niin ihmisen koko elämänkaaren vaiheissa kuin yhteiskunnan kaikissa instituutioissa, ammateissa ja poliittisissa elimissä. Sitä tarvitaan tukemassa ihmisten kykenevyyttä tehdä itse hyvin perusteltuja valintoja, joista he voivat myös, joko itse tai toisten kanssa, kantaa vastuun. Humanististen viritysten sekä holhouksista vapautumisen vahvistaminen olisi välttämätöntä, jotta ”Auschwitz” ei enää toistuisi.
Matkaseurana
Bettelheim, B. 1972. Kibbutsien lapset – Kollektiivisen kasvatuksen kokeilu. Keuruu: Otava.
Freire, P.1972. Pedagogik för förtryckta. Stockholm: Gummessons.
Kaipio, K. 1977. Antakaa meille mahdollisuus. Jyväskylä: Gummerus.
Kallinen, Y. 1971. Elämmekö unessa. Saatavissa https://www.youtube.com/watch?v=Od75sn-gb_k (haettu 11.12.2015).
Kekkonen, H. 1981. Paolo Freire – alistettujen herättäjä. Psykologia (6), 355–362.
Kuosmanen, V. 1989. Tiedonintressit sosiaalikasvattajan työorientaationa. Moniste. Sosiaalikasvattajakoulutus. Kemin sosiaalialan oppilaitos.
Makarenko, A. 1951. Kasvatusopilliset katsomukseni. Helsinki: Kansankulttuuri.
Mäntykivi, K. 1999. “Nuuka, nöyrä, naimaton”: Katsaus sosiaalikasvattajien historiaan. Helsinki: Sosiaalialan kasvattajat ja ohjaajat ry.
Natorp, P. 1909. Sozialpädagogik. Theorie der Willenerziehung auf der Grundlage der Gemeinschaft. Dritte vermehrte Auflage. Stuttgart: Fr. Frommans Verlag.
Neill, A.S. 1970. Summerhill: Kasvatuksen uusi suunta. 6. painos. Helsinki: Weilin + Göös.