kirjoittanut: Päivikki Rapo
Sosiaalipedagogiikan tutkijaverkoston ensimmäinen talvikoulu järjestettiin Lempäälässä, Kärppälän Rusthollin talvisissa maalaismaisemissa 10.–11. helmikuuta. Esittelen tässä kirjoituksessa keskeisimpiä sisältöjä talvikoulussa pitämästäni alustuksesta ”Kansalaisuuden teot ja toiminnot vastaanottokeskuksen arjessa”, joka perustui parhaillaan työn alla olevaan sosiaalipedagogiikan pro gradu -tutkielmaani. Talvikoulussa käydyissä keskusteluissa mietittiin monipuolisesti muun muassa sosiaalipedagogisen tutkimuksen ominaispiirteitä. Nostankin tässä tekstissä esiin myös pohdintojani, joita noissa keskusteluissa heräsi tutkielman aiheeseen liittyen.Tarkastelen gradussani etnografisella lähestymistavalla aikuisten turvapaikanhakijoiden toiminnallisen kansalaisuuden toteutumista vastaanottokeskuksen arjessa. Tulen tänä keväänä toteuttamaan kuukauden mittaisen kenttätyöjakson, jonka aikana toimin valitussa vastaanottokeskuksessa samanaikaisesti sekä tutkijan että vapaaehtoistyöntekijän roolissa. Kerään aineistoni siis vastaanottokeskuksen arkea eläen ja osallistuvasti havainnoiden. Koska aineistonkeruu on vielä edessä, talvikoulualustukseni pohjautui erityisesti tutkielman keskeisiin käsitteisiin, jotka ovat reunakansalaisuus, kansalaisuuden teot ja kansalaisuuden toiminnot. Nämä käsitteet eivät ole suoranaisesti sosiaalipedagogisille tutkimuksille tyypillisiä, mutta toisaalta alustuksen jälkeisessä keskustelussa nostettiin esiin positiivisena huomiona se, että vähemmän käytettyjenkin käsitteiden keskusteluttaminen sosiaalipedagogiikan kentällä on tervetullutta.
Määrittelen tutkielmassa kansalaisuuden käsitteen Elina Nivalan ehdottoman jäsennyksen mukaisesti: kansalaisuus on poliittisen yhteisön jäsenyyttä, jossa ilmenevät annetun jäsenyyden, toiminnallisen jäsenyyden sekä kokemuksellisen jäsenyyden ulottuvuudet (Nivala 2008, 123–125). Gradussani erityisenä tarkastelun kohteena on toiminnallinen ulottuvuus: miten kansalaisuutta siis tuotetaan käytännössä kansalaisuuden tekoina ja toimintoina? Turvapaikanhakijoiden kansalaisuusaseman ymmärtämiseksi sovellan käsitettä reunakansalaisuus (denizens). Maailmankansalaisuuden ihanteesta ja kansallisvaltioiden rajojen merkityksen muutoksista huolimatta globalisaatio ei ole suoranaisesti tuottanut solidaarisuuteen ja tasavertaisiin oikeuksiin perustuvaa yhtä maailmankansalaisuutta. Sen sijaan sen myötä on syntynyt uusia, oikeuksiensa ja oikeutuksiensa suhteen yhteiskuntien reunoilla ilmeneviä kansalaisuuden muotoja, joista reunakansalaisuus on yksi esimerkki.
Reunakansalaisuudella viitataan asemaan, jossa yksilö elää vauraan länsimaisen yhteiskunnan reunalla ei-kansalaisena, ilman annettua muodollista kansalaisuusasemaa ja tätä kautta vailla täysiä muodollisten kansalaisten oikeuksia. Viranomaiset voivat käännyttää nämä ihmiset pois maasta milloin tahansa nähdessään sen tarkoituksenmukaiseksi. Reunakansalaisiin lukeutuvat muun muassa turvapaikanhakijat ja paperittomat siirtolaiset. (Castles & Davidson 2000, 94–97.) Paperittomien siirtolaisten ja turvapaikanhakijoiden elämää reunakansalaisuuden näkökulmasta on tutkittu hyvin vähän niin Suomessa kuin kansainvälisestikin. Tutkielmani paikantuukin niin sanotun pakolaistutkimuksen kentällä paikkaan kuulumisen tutkimukseksi viitekehyksessä, joka kyseenalaistaa ja purkaa asioiden kansallisen järjestyksen itsestäänselvyyksiä (Malkki 2012, 114).
Turvapaikanhakijat määrittyvät poliittisen toiminnan kohteiksi sen sijaan, että heidät tunnistettaisiin ja tunnustettaisiin poliittisiksi toimijoiksi itsessään. Vuonna 2016 turvapaikkahakemuksen käsittely kesti keskimäärin 263 vuorokautta (Maahanmuuttovirasto). Turvapaikanhakija voi etsiä käsittelyn ajaksi oman asunnon, mutta suurin osa majoitetaan keskitetyn mallin vastaanottokeskuksiin. Elämä vastaanottokeskuksessa on epävarmuuden värittämää odottelua, jonka aikana mahdollisuus päättää omaa elämää koskevista asioista on kovin vähäistä. Suhteessa muodollisiin kansalaisiin turvapaikanhakijoiden oikeudet ovat varsin rajoitettuja: esimerkiksi ansiotyöhön on oikeus vasta kolmen kuukauden maassaolon jälkeen, jos turvapaikanhakijalla on matkustusasiakirja ja vasta kuuden kuukauden jälkeen, jos matkustusasiakirjaa ei ole (Ulkomaalaislaki 301/2004). Opiskeluoikeus turvapaikanhakijoilla on, mutta opintososiaaliset etuudet puuttuvat eikä vastaanottokeskuksissa jaettava käyttöraha yleensä riitä opiskelun kustantamiseen (Miettinen, Jokinen & Mikkonen 2013, 178). Juridisen aseman lisäksi myös vastaanottokeskuksen sisäiset säännöt voivat rajoittaa turvapaikanhakijan itsellisyyttä.
Asetelma on siinä mielessä paradoksaalinen, että passivoivan välitilavaiheen jälkeen myönteisen turvapaikkapäätöksen saaneilta odotetaan mahdollisimman tehokasta kotoutumista ja Suomen kansalaiseksi kasvamista. Suurin osa turvapaikanhakijoista saa kuitenkin kielteisen päätöksen. Pitkän odottelun aikana on tärkeää, että myös heidän toimijuutensa, mahdollisuutensa elää mahdollisimman mielekästä arkea sekä itsellisyytensä ylläpitäminen tulevat tuetuiksi osallisuuden ja kansalaisuuden näkökulmasta.
Talvikoulun keskusteluissa nostettiin esiin sosiaalipedagogiikan yhteiskuntakriittinen luonne. Tässäkin tutkielmassa kriittisyys on varsin ilmeistä: kriittisen tarkastelun kohteena ovat ainakin vastaanottokeskuksen rakenteet sekä vähintään epäsuorasti asioiden nationalistiset jäsennystavat ja turvapaikanhakijoiden itsellisyyttä rajoittava turvapaikkapolitiikka. Keskusteluissa todettiin, että sosiaalipedagogisuus voi ilmetä myös tutkimuksen toteuttamistavassa. Tässä tapauksessa aineistonkeruu vastaanottokeskuksen arkea vapaaehtoistyöntekijänä eläen tulee olemaan luonteeltaan hyvin osallistuvaa, mikä on sosiaalipedagogiselle tutkimukselle usein ominaista. Toivon myös, että oman graduaineistoni keräämisen lisäksi voisin osaltani edistää vastaanottokeskusyhteisön mahdollisimman mielekkään arjen toteutumista.
Havainnoidessani turvapaikanhakijoiden toiminnallisen kansalaisuuden toteutumista vastaanottokeskuksen arjessa käytän käsitteellisenä työvälineenä erityisesti Isin Enginin käsitettä kansalaisuuden teot (acts of citizenship). Kansalaisuutta on viime vuosikymmeninä tutkittu entistä enemmän muodollisesta kansalaisen statuksesta riippumattomana sosiaalisena, poliittisena, kulttuurisena tai symbolisena toimintana. Tässäkin teoretisoinnissa on kuitenkin painottunut yksinomaan yksilön oikeudellinen asema tekojen ja toimien tarkastelun sijaan. Kansalaisuuden tekojen käsite kohdentuu kansalaisena toimimisen ja kansalaistoimijuuden väliseen suhteeseen. Tarkastelun kohteena on se, miten yksilö teoillaan muodostaa kansalaisuuttaan ja miten hänen juridinen asemansa määrittää mahdollisia kansalaisuuden tekoja. (Isin & Nielsen 2008, 2.)
Kansalaisuuden teot neuvottelevat puuttuvista oikeuksista: ne ilmentävät täysin olemassa olemattomia oikeuksia tai vaihtoehtoisesti sellaisia oikeuksia, jotka ovat olemassa joillekin, mutta jotka eivät juridisen statuksen tai sen puuttumisen vuoksi koske tekoja toteuttavaa yksilöä. Ne voivat olla arkipäiväisiä, poliittisia tekoja, mutta myös eettisiä, kulttuurisia, seksuaalisia tai sosiaalisia tekoja. (Isin & Nielsen 2008, 2.) Niillä haastetaan toimimista juridisen statuksen, kuten turvapaikanhakijuuden ennalta määrittämällä ja normittamalla tavalla. Huomioin havainnoidessani kuitenkin yhtä lailla myös kansalaisuuden toiminnot (practices of citizenship), joilla tarkoitetaan annettujen normien ja oikeuksien mukaisesti toimimista. Vaikka kansalaisuuden toiminnot ovat luonteeltaan tekoja arkisempia eivätkä välttämättä lainkaan aktivistisia, niilläkin on tärkeä rooli yksilön kansalaisuuden tuottamisessa.
Kun siis havainnoin turvapaikanhakijoiden kansalaisuuden toteutumista vastaanottokeskuksessa, en tarkastele ainoastaan aiemmin käsittelemäni juridisen aseman säätelemää toimintaa. Havainnoin sen sijaan ennen kaikkea sitä, minkälaisilla teoilla ja toiminnoilla turvapaikanhakijat itse tuottavat kansalaisuuttaan poliittisina toimijoina ja subjekteina. Vanhemmuus, asuminen, opintotoimintaan osallistuminen, vapaaehtoistyön tekeminen ja erilaiset mielipiteen ilmaisemisen kanavat voivat olla esimerkkejä kansalaisuuden toteuttamisen osa-alueista vastaanottokeskuksessa. Keskeisenä tarkastelun kohteena ovat myös vastaanottokeskuksen rakenteet kansalaisuuden tuottajina tai rajoittajina. Vaikka vastaanottokeskuksessa eletyn ajan funktiona on odottelu, tuo aika voi pitää sisällään myös mielekkäitä osallistumisen ja sitä kautta kansalaisena toimimisen mahdollisuuksia esimerkiksi vapaaehtoistyöntekijöiden toiminnan, toimijuutta tukevien hankkeiden tai osallisuuden edistämiseen tähtäävän toimintaorientaation myötä.
Lähteet:
Castles, Stephen & Alastair Davidson. 2000. Citizenship and Migration: Globalization and the politics of belonging. Houndmills, Basingstoke, Hampshire and London: MacMillan Press LTD.
Isin, Engin & Greg Nielsen. 2008. Acts of citizenship. London, New York: Zed Books.
Maahanmuuttoviraston kotisivut.
Malkki, Liisa. 2012. ”Pakolaiset ja maanpakolaisuus: Pakolaistutkimuksesta asioiden kansainväliseen järjestykseen”. Teoksessa Kulttuuri, paikka ja muuttoliike, toim. Laura Huttunen. Tampere: Vastapaino.
Miettinen, Janissa, Reetta Jokinen & Marko Mikkonen. 2013. ”Monikulttuurinen ohjaus turvapaikanhakijoiden vastaanottokeskuksessa – työskentelyä välitilassa”. Teoksessa Monikulttuurinen ohjaus- ja neuvontatyö, toim. Samuli Korhonen & Sauli Puukari. Juva: PSkustannus, 174–190.
Nivala, Elina 2008. Kansalaiskasvatus globaalin ajan hyvinvointiyhteiskunnassa: Kansalaiskasvatuksen sosiaalipedagoginen teoriakehys. Kuopio: Snellman-instituutti.
Ulkomaalaislaki (301/2004).